Urheilu ei olisi muuten täydellinen kuvaus tosi elämästä, jos välillä ei tulisi takaiskua ja pettymyksiä huippuonnistumisten rinnalle. Pettymysten ei vaan saa antaa lyödä liian kovaa, jotta ei jää pitkäksi aikaa ojaan makaamaan. Virheet tai tilanteet saa ja pitääkin analysoida sekä järkeistää nopeasti, missä meni vikaan. Mutta sen jälkeen pitää pistää tossua toisen eteen ja jatkaa työn tekemistä kohti seuraavaa tavoitetta.
Tällä kertaa penkkipunnerruksen SM-kisoihin valmistautumiseni alkoi suoraan MM-kisoista, josta matkaa oli edessä kahdeksan viikkoa. Samalla aloin luomaan peruskuntoa alakerralle uuden kyykkyvalmentajan, Anni Vuohijoen avustuksella. Kuusi viikkoa kovaa treeniä oli yhtä juhlaa lihaksistolle ja tuloksille, ja nousu tuntui tulevan hyvää vauhtia kohdilleen. Kokonaisuus olikin lopulta liikaa elimistölle, kun 10 vuorokautta ennen kisaa elimistö nosti lämmön niin korkealle, että illalla ei töiden jälkeen pystynyt tekemään enää mitään. Puoli viikkoa meni hoidellessa sitä ja vähän salaa bodaillessa vastoin valmentajan ohjeita. Myönnän, mun korvien väli on heikoin lenkki ja mun mielestä aina voi vähän treenata, vaikkakin tiedän asian olevan päinvastoin. Toisaalta työni luonne vaatii vastapainoksi liikettä, ja jos en pääse urheilemaan, tuntuu kuin päänsisäinen höyryäminen jatkuu vain iltaan.
Kotilääkitys kohdilleen energianlähteitä myöden. Kiitos Marjolle muistamisesta, kuin olisit tämän ennustanut.
Viimein kisaviikon alkaessa sain lämmön alas, mittarin näyttäessä keskimäärin 37.3, joten oli aika lähteä salille kokeilemaan aloitusrautoja ja vähän hakea taas tuntumaa kyykkyyn. Vähän pehmeältä kunto tuntui joten päätin toistaa tämän treenin vielä keskiviikkona. Elimistö olisi saattanut toipua aavistuksen nopeammin, jos olisi saanut edes ravintoa riittävästi, mutta pelimerkit oli pitänyt paljastaa jo kuukausi sitten, joten ei auttanut nyt itkeä, kun soppaan oli lisättävä kisadieetti. Keskiviikkona kävin ottamassa vielä aloitusrautaa ja silloin kunto tuntui todella hyvältä, vaikkakin huomasin että nesteistä tyhjenevä kroppa kipeytyi todella herkästi. Olin jo viikon ääneen ihmetellyt kroonista väsymystäni, kun periaatteessa katsoin että kunto on palautunut, mutta mikään uni ei tunnu riittävän. Torstaina sitten piipahdin tohtoria tervehtimässä juoksujalkaan ja lääkäri istutti mut hetkeksi ja totesi molemmissa poskionteloissa tulehduksen. Tuttu lääkäri tiesi tavoitteeni olevan aina korkealla, joten valmisteli jo mua ajatukseen, että nyt ei mene niin maaliin kuin haluaisin.
Sitten vähän lisää troppeja kun kotikonstit eivät auttaneet.
Perjantaina kisaa edeltävänä päivänä paino oli tipahdellut aikataulussa alas, ja aamulenkillä tunnelmia miettiessä en osaisi itsestäsi sanoa, miten kisassa kulkee. Aina tässä kohtaan sellainen sopiva jännitys kehossa.
Lauantai-aamulla sitten oli mukavasti aikaa käydä herättelevällä kävelyllä ennen matkaa kohti Ylöjärveä. Aamun tunnit kuluivat kuin itsekseen energiapatukkaa pureskellessa sekä samalla sekoitellessa kisaan vitargot ja elektrolyytit. Matkalla piipahdettiin Arnoldsista hakemassa kunnon paketti tankattavaa sekä smoothiet aamupalaksi. Kisa ei ainakaan energian puutteesta jäisi kiinni näillä eväillä. Hermostuksissani hikoilin painoni vaakaan mennessä lukemiin 51.5 kg. Sitten vaan istumaan ja tankkailemaan. Kahden tunnin odotus tuntui loputtoman pitkältä, ja olisi tehnyt mieli vain käpertyä unille. Onneksi moni tuttu kävi vain tervehtimässä ja antoi mulle sen oman tilan, mitä siinä horroksessa kaipasin.
Lauantaiaamuna ei tunnu muuta kuinperhoset vatsassa.
Seuramme tehokkain insinööri piti mut ajan tasalla, milloin olisi aika aloittaa lämmittely. Jälleen kerran lähdin sitä tekemään liian aikaisin ja saattoi tämäkin turhan pitkä raudan pomputtelu kostautua lavalla. Yhteensä siis 71 toistoa ja 3132,5 kiloa. Viimeinen ylimääräinen lämpö 87,5 kiloa merkistä ja sitten lavalle. Aloitukseen pistettiin 90 kiloa varmana rautana ja toisaalta väsyttämättä ennätysyritystä. Tämä helposti ja seuraavaan sitten tavoitteeni mukaan 97,5 kiloa. Tämä tarvittaisiin todennäköisimmin parhaaksi naisten pistekisassa. Rauta ei lähtenyt sitten senttiäkään rinnasta. Viimeiseen nostoon laitettiin sama rauta ja koitin keräillä enemmän kierroksia koneeseen. Kuitenkaan ei lähtenyt tälläkään kertaan tuo rauta loppuun asti. Iso kiitos huollolle ja kannustajille, syyllinen kisaan löytyy jälleen vain peilikuvasta.
Jälkilöylyt ovat näitä parhaita, mutta en jaksanut niitä juurikaan spekuloida. Todennäköisimmin kisassa painavin tekijä oli tuo kahden viikon sairastelu, mutta tavoitteestani en silti tinkinyt. Se mikä aiheutti sairastelun, voi olla osasyyllisenä äkkinäinen treenitehojen nosto. Mutta tässä kohtaan kun ajattelin pistää hanskat tiskiin tuon treenin osalta, kuulinpa viimein hyvänä uutisena, että se pahin työ on takana ja saan taas vähän bodailla.
Sunnuntaina kävinkin pitämässä Annin kanssa palaveria seuraavan vuoden tavoitteista ja samalla sain jännittää nuorten painonostajien SM-kisoja. Oliko sitten uutuuden viehätystä mutta lajina tuo oli paljon jännittävämpää kuin voimanosto. Taktikointi oli melkoista kyynärpääsotaa sekä vastustajan sumuttelua, ja nuoret lähtivät kuin sitkeät soturit tekemään mitä mitalin eteen vaadittiin. Näin pääsin näkemään myös yleisöstä käsin tuota adrenaliinin purkausta onnistumisen kautta sekä suuria pettymyksiä nostajien jäädessä ilman tulosta.
Yksi urheilukisa voi näyttää tiiviisti elämänkaareen kuuluvat tunnetilat. Elämässä kuin urheilussa menestyminen vaativat kovaa työtä ja oppimista, mutta niiden kautta saavuttaa sen parhaimman flow-tilan. Ja jotta työtä jaksaa tehdä tavoitteiden eteen, elämään ja urheiluun tarvitaan intohimoa. Näistä asioista voi lähteä urheilussa pilkkomaan aikataulua ja ohjelmia tavoitteisiin, kun päämäärä ja tahtotila ovat selkiytyneet. Ymmärsittekö(?)
Viimeisimmät kommentit