Maailmanmestarina omien rajojen ylittämistä

Maamme-laulu, meren kohina, hiljaisuus vuorilla, tuulenvire taivaalla, nämä olivat mm. asioita, mitkä tekivät lyhyestä vierailusta Etelä-Afrikassa ikimuistoisen.

Se, miksi blogini on ollut pitkään tauolla, johtuu työ- ja valmennus sekä harjoittelun kiireistä. Minulla on ollut aamusta iltaan jatkuva meno päällä, jotta sain kisamatkabudjetin kasaan ja siinä ohessa vähän treenattuakin. Aamuisin herätessäni alkavat ajatukset jo virrata aivoissa edestakaisin ja työmatkaani taittaessa jaloin jäsentelen päivän kulkua. Työn ja aktiivisen harrastuksen yhdistäminen on aika ajoin haasteellista, erityisesti dieettijaksoilla kun treenien määrä lisääntyy. Tähän pakettiin kun pedanttiluonne haastaa itsensä lisäämällä sivutyön, niin pitkään jatkunut ylikuormitustila alkoi väkisinkin näkyä viikko viikolta kunnon laskuna, niin että lähtö MM-kisoihin tuntui lähes epätoivoiselta.

Kun tuo lähtöpäivä koitti tiistaina 17.5 klo 12.30 kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa ja tavarat olin saanut pakattua suunnitellusti edellisenä iltana, niin sain pitkästä aikaa huokaista helpotuksesta. Enää ei tarvitse kuin nostaa.

Kentältä löysin satojen ihmisten joukosta toisen suomalaisnostajan Johanna Kankuksen, joten ehdimme hetken vaihtaa rauhassa kuulumisia kahvin parissa, kunnes joukkoon liittyivät myös Sami ja Pekka. Näin olikin lähes koko Suomen avoimen penkkipunnerruksen MM-joukkue kasassa laatimassa tulevaa sotasuunnitelmaa. Pitkästä aikaa yhteinen matka loi erinomaista joukkuehenkeä, mikä on tuntunut vuosien saatossa kadonneen maajoukkuenostajien matkatessa omatoimimatkoilla kisapaikalle. Viimeksi muistan yhtenäisessä joukkueessa matkustaneeni vuonna 2004, mutta positiivisen kautta, oli ilo tehdä yhteistä matkaa ja valmiiksi käydä läpi kunkin tavoitteita ja kuntoa.

Muutaman tunnin lento saattoi meidät Heatrown lentoasemalle ja tästä jatkui yölento kohti Johannesburgia. Kiitos Johannalle, joka oli buukannut meille valmiiksi koneesta sopivat paikat.

Allekirjoittaneella oli uni silmässä ensimmäisenä ja villasukkiini ja peittoon käpertyneenä missasin lentoyhtiön tarjoaman ruokailun. Onneksi olimme ruokailleet jo aiemmin lentokentällä, niin sain kääntää rauhassa kylkeä. Vaikka pienikokoinen olenkin, siitä huolimatta uni oli katkonaista, kunnes keksin siirtyä lattialle ottamaan nokoset. Ehdinkin siinä nukahtaa hyvinkin syvään uneen muiden nostajien jalkatilassa, kunnes lentoemäntä matkaseurueeni avustamana sai mut ravisteltua ylös turbulenssien vuoksi.

Keskiviikkoaamulla klo 09 heräsimme aurinkoisessa Johannesburgissa ja kaikki olivat ehjinä perillä sekä matkatavarat tallella. Kisajärjestäjän kuljetus odotti meitä kentällä, ja tästä alkoi se ikuinen vääntäminen. Odotimme vielä seuraavaa konetta, jolla saapuisi muita nostajia. Neuvottelimme meidän vastaanottajan kanssa että menee noin 45 minuuttia, joten lähdimme ravintolaan syömään. Onneksi minulla oli tyhjiä eväskippoja mukana, nimittäin ruokailuaikaa odottelun jälkeen jäi 15 minuuttia, joten ei muuta kuin salaatit kassiin ja takaisin aulaan toteamaan, että muiden urheilijoiden odottelu jatkuu edelleen. Huono yö alkoi näkyä hiljalleen pipojen kiristymisenä, joten vuoroperään kävimme kysymässä aikataulua. Viimein vastaanottaja soitti pomolleen, joka antoi viimeisen deadlinen odottelulle. Lopulta Johanna otti johtovastuun ja kävi vastaanottajan kanssa nimilistan läpi, ja selvisi että olimme odotelleet henkilöä, joka ei edes ollut tulossa. This is Africa.

Kahdentoista jälkeen paikalle saapui pieni viidakkobussi, johon sullouduimme lähes sylikkäin. Tavarat laitettiin peräkärryyn, jonka mukana roikkumista huolestuneena seurailimme töyssyisellä tiellä. Kokemus tämäkin, jolle ei voinut kuin väsyneenä nauraa. Kahden tunnin hikoiluttavan matkan jälkeen ja yhteensä yli 24 tunnin matkan jälkeen, viimein Potchefstroomissa ja kävimme maksamassa huoneemme kisajärjeställe. Tällöin selvisi, että meidät on majoitettu Sport Villageen. Paikkana majoitus oli upea, vaikkakin kuljetukset sieltä kisahotellille tökki kuin suuressa naapurivaltiossamme. Välillä kisabussia odoteltiin tunti ja välillä bussi ei tullut ollenkaan. Tästä neuvokkaat suomalaiset innostuivat kokeilemaan autolla ajoa ja sehän sujui yhtä mallikkaasti kuin autokoulussa, yksi ajaa, toinen vaihtaa vaihteita ja muistuttaa liikennesäännöistä ja yksi toimii äänekkäänä navigaattorina.

Lopulta iltapäivään mennessä olimme saaneet kotiuduttua, ja lähdimme metsästämään ravintoa sisuksiimme. Täytyy antaa pisteet useille keittiömestareille, sillä sain tilattua dieettini mukaiset ruuat joka paikasta, joten ei ollut ongelma syödä ulkona.

Torstaiaamuun heräsin hyvin nukutun yön jälkeen. Paino 51,1 kg joten pääsin normaalisti nauttimaan aamupalalla puurosta. Aamutoimien jälkeen lähdimme kisapaikalle katsomaan juniorin Matiaksen kisaa. Matias lunasti hienosti maailmanmestaruuden Suomelle. Koska ensimmäistä kertaa mulla oli edessä iltakisa, ja koen että vireystasoni kääntyy siinä vaiheessa laskuun, jos liikaa jännitän tai touhuan päivän aikana, lähdin hotellille takaisin, muiden jäädessä kylille ruokailemaan ja shoppailemaan.

Herätessäni päikkäreiltä Johanna oli viestittänyt että olivat keksineet vuokrata auton, jotta liikkuminen olisi sujuvampaa. Niinpä sain vielä hetkeksi ummistaa silmäni. Kisakamat ja tankkausjuomat kassiin, ja klo 15 jälkeen lähdimme kisapaikalle. Johanna lupasi tulla huoltajakseni, iso kiitos siitä, kun olin jo tottunut yhteistyöhön edellisellä reissulla. Samoin Timo saapui paikalle, vaikka oli jo tehnyt raskaan työn aamulla huollon parissa. Lopulta koko joukkue istui ringissä ympärilläni ikään kuin joukkuesuoritusta olisimme tekemässä, kiitos tästä mahtavasta yhteishengestä.

Punnituksessa vaaka näytti 51,4 kg, mikä oli lähes tavoitteen mukainen. Pieni takaisku kumminkin se, että kaikki sarjani nostajat painoivat saman verran. Koska minulla oli pienin arpanumero, pääsen nostamaan aina ensin, jolloin samaa rautaa nostaessa ensimmäinen sija jäisi minulle. Tähän taktiikkaan osin tukeutuen lähdettiin nostamaan varmoja rautoja pois, siispä aloitukseen 87,5 kg. Koska aloitus oli todella helppo, seuraavaksi raudaksi pyysin tankoon 92,5 kg. Tämäkin tuli rutiinilla ja viimeiseen pyysin huoltajia laittamaan mitä vaaditaan.

Koska suurin uhka oli sillä hetkellä Ukrainan nostajalta, joka otti toisella tiukasti 90kg, huoltajat laskivat että tämä ei saisi ehkä hilkkuakaan lisää, saati sen yli. Niinpä kolmanteen minulle lastattiin 95,0kg. Ensiksi Etelä-Afrikan oma nostaja yritti nostaa mun kakkosrautaa vastaan 92,5kg, jolla olisi päässyt hopeaan kiinni. Tämä kuitenkin epäonnistui. Seuraavaksi pääsin itse haastamaan tuon 95 kg raudan lavalla. Jostain tuli taas se ylimääräinen vaihde silmään, ja rauta oli päivän helpoin. Pienet tuuletukset siis sille. Sarjani viimeisenä Ukrainalainen lastautti vielä epätoivoisen yrityksen mestaruuteen vaadittavasta raudasta 97,5kg, mutta kuten huoltajat olivat seuranneet tämän nostoja, rauta ei lähtenyt mihinkään.

Urani toinen maailmanmestaruus penkkipunnerruksessa pitkän kivisen tien jälkeen, viitaten kuluneeseen harjoittelukauteen, sekä 24 tunnin matkustamisen jälkeen tunne oli mahtava. Vielä oman palkinnonjaon aikana ei tuo saavutus kolahtanut, mutta seuratessani 57 kg sarjan seremoniaa, alkoi liikutus nousta sisältäni miettiessäni koko urheilu-uraa, mikä matka on takana siihen hetkeen. Sillä hetkellä olen lajissani ja luokassani maailman paras. Vaikka tulos ei itseäni miellyttänyt, olin lunastanut itselleni antamani lupauksen, ja pystyn tyytyväisenä lopettamaan kilpaurheilun niin halutessani.

Kisani jälkeen kello oli jo melkoisesti, joten kävin ruokailemassa vain Sport Villagen ravintolassa hullutellen Zero Colalla. Hetken aulan sohvaryhmällä turistiin syvällisempiä, kunnes uni kutsui suomalaisia vuoron perään.

Perjantaiaamuna heräsin lenkille aurinkoiseen mutta koleiseen säähän. Urheilukenttien ja stadionien portaat olivat sen verran jäässä, että hyppyharjoitukset jäivät väliin, mutta siinä urheilun mekassa kelpasi taittaa aamulenkkiä ennen aamupalaa.

Aamupalalla käytiin jo kiivasta keskustelua tulevista kisoista. Suomalaisille oli tiedossa iso urakka neljän nostaessa samana päivänä, joista kolme nosti samassa ryhmässä. Joukkueemme muodosti lähes täydellisen tiimin, Timo ja Johanna olivat vastuussa huollosta ja taktikoinneista, muut auttoivat lastauksissa ja kuvauksissa, ja sain päävastuun tankkauksista ja lääkityksistä, jälkimmäinen vastuu tuli lähinnä sen kautta että hoitajana olin varannut varsin kattavan EA-varustuksen mukaan.

Lähdin Johannan mukana reippaasti aamulla kisapaikalle, jotta ehdin itse tehdä vielä kyykkytreenin ennen lämmittelyjen alkua. Treenejä en voinut väliin jättää, koska matkaa oli enää neljä viikkoa voimanoston MM-kisoihin. Mutta treenien järjestystä suunnittelin uusiksi niin että ehdin kaikki tehdä kiireisen kisa-aikataulun puitteissa. Lauantaina suunnitelmastani poiketen päätin hurjastella penkillä ottaen 2x 95kg merkistä, kun kunto tuntui olevan edelleen nousussa.

Perjantai ja lauantai olivat voittoisia päiviä Suomen joukkueelle edelleen; Johanna nappasi hopeaa ja näin kahden naisen joukkueena nappasimme joukkuekisassa neljännen sijan. Sami ja Timo kuittasivat myös mestaruudet Suomeen ja Pekka sijoittui ensimmäisissä arvokisoissaan neljänneksi, ja Jarno viidenneksi. Joukkueen kelpasi viettää ansaittua mitalijuhlaa lauantai-iltana, jotka itse jouduin jättämään väliin.

Sunnuntaiaamuna jälleen aamulenkki kutsui mua viimeisen kerran Potchefstroomissa ja aamupalan jälkeen sullouduimme bussiin kohti lentokenttää, määränpäänä Capetown ja aktiivinen miniloma. Vuokraamamme villa sijaitsi Camps Bay:lla, mikä on mm. filmitähtien suosima alue. Vaikka näköala on sanoinkuvaamattoman upea, sateinen sää latisti meidät pysymään pois omalta altaalta. Kuitenkin hyvät unet jokaiselle takasivat omat huoneet sekä hyvä ilmastointi.

Maanantaiaamuna klo 04.00 herätyskello pakotti ylös ja aamupalalle ennen kahden tunnin ajomatkaa kohti Gansbaiita. Fisut kun ovat aamuvirkkuja, oli se herättävä aikaisin haijahtiin. Ajatus olla haiden joukossa oli itsessään pelottavampaa, kuin kokemus. Ehkä väsymyskin ja kylmissään odottelu teki sen, että lopulta kun tuon yli 4m merten kuninkaan näki lipuvan häkin ohi, nousimme pois odottamatta montaa uutta kohtaamista.

Allekirjoittanut oli niin puhki vajaista yöunista, joten jäin vetämään villalle päikkäreitä muiden etsiessä hyvää pihviravintolaa. Koska pimeällä illalla ei näe tarkastella upeita maisemia, lähdimme kuntosalille vetämään jokainen omaa treeniään. itselläni oli ohjelmassa kevyt selkätreeni johon oli ihan pakko vähän sotkea käsien bodausta kun virtaa riitti unien jälkeen. Yritinpä vielä sabotoida penkkihirmujen kuntoa opettamalla hauiksien treenausta, mitä ei kuulemma kuuluisi erikseen tehdä. Ehkä mä en vielä ole sinut sen kanssa että pitäisi sitoutua yhteen lajiin.

Tiistaiaamuna piti jälleen herätä noin klo 07 päivystämään, josko pääsisimme hyppäämään taivaalta. Sateinen ja pilvinen taivas pilasi suunnitelmiamme, joten lähdimme kauppakeskukseen tutustumaan paikalliseen tarjontaan. Lopulta puolen päivän jälkeen saimme tiedon että hyppy olisi keskiviikkoaamuna ennen paluulentoani. Pilvien hajotessa iltapäivällä taivaalta, lähdimme katsomaan maisemia pöytävuorilta. Näky oli vangitseva, ja kun aurinkoa vielä piisasi pari tuntia, päätimme Johannan kanssa kavuta 1100 m korkealta vuorelta alas.

Välillä oli hetkeksi pysähdyttävä ihailemaan maisemia ja auringonlaskua, kun varsin kivikkoisella polulla oli pidettävä katse jaloissa. Noin puolikuuden aikaan katsoimme jo huolissamme kelloa, että auringonvaloa ei enää pitkään riittäisi, joten oli laitettava juoksuksi. Melkoista hyppimistä se oli huonoilla kengillä kivien ja pienten putousten läpi, mutta pimeän koittaessa olimme lopulta alhaalla noin puolentoista tunnin vaelluksen jälkeen. Oli niin voittajaolo ja väsyneenä Johannan kanssa vain halailimme toisiamme. Vesipullojakaan ei ollut matkassa, joten lihaksien krampit alkoivat tehdä tuloaan, mutta mikään ei estä sitkeää voimailijaa. Kävelyä oli vielä illalla luvassa, mutta onneksi vain pari sataa metriä. Yleisesti alueen luvattiin olevan rauhallinen, mutta naisille ei ole suositeltavaa liikkua yksin pimeällä.

Keskiviikkoaamu koitti onneksi aurinkoisena, joten matkan kohokohta tulisi toteutumaan, nimittäin laskuvarjohyppy. Proteiinipannarien voimalla lähdettiin kohti tuntematonta ja sen yli. Kokemus oli samaan aikaan kauhistuttava ja ihastuttava, ja oli mahtava tämäkin hetki jakaa muun joukkueen kanssa.

Koska olin päättänyt kuukausi sitten tuoda tähän vuoteen lisää extremeä jatkamalla kisakautta klassisen voimanoston MM-kisoihin, minun tuli säästellä lomapäiviä sinne ja näin poistuin vuorokautta aikaisemmin Afrikasta. Vielä ennen lähtöäni ehdimme käydä lounaalla satamaravintolassa ja muistella jokaisen matkan kohokohdat läpi.

Kisamatka on tuonut mukanaan uusia tuttavuuksia joukkueen tehdessä yhteistä matkaa. Joukkuehenki oli lähes käsin kosketeltava käsite jokaisen ollessa toistensa tukena kisapaikalla huoltamassa ja kannustamassa. Erityinen kiitos siis sanottakoon kaikille Suomen avoimen penkkipunnerruksen maajoukkueen jäsenille sekä Matiakselle veljineen. Joukkuehenki teki tästä kisasta erityisen ikimuistoisen sekä lisäksi, että kisat olivat historiassaan ensimmäisen klassisen penkkipunnerruksen MM-kilpailut.

Erityisen kiitoksen ansaitsee huollostani vastaavan Johanna ja Timo, hermostunut nostaja kun heitti pallon kokonaan huollolle mikä ei varmasti ole koskaan mukava tehtävä ottaa vastaan. Joukkueenjohtajille kiitos, siis Timo, Sami ja Johanna, milloin kukin otti vastuutehtäviä kun sille oli paikka.

Kiitos myös tukijoilleni; Sporttimekka laadukkaista lisäravinteista ja Kuntokeidas erinomaisesta voimaharjoitteluun soveltuvasta salista.

Onnittelut vielä kaikille Suomen joukkueen nostajille suorituksistaan ja tsemppiä tulevaan kisakauteen! Seuraavan kerran tavoitteenani on päästä lavalle vähintään yhdeksän kertaa USA:n Killeenissä, 14 vuorokauden kuluttua.

Ja matka jatkuu kohti uusia unelmia…